Riekontorppa

Marjan isä Palovana oli superhurmaava punaraudikko, joka sopi kaikille käsittelijöille. Marja peri isänsä äänen, sillä tämä ori ei kyllä antanut itsensä jäädä huomaamattomaksi – jotain ääntä oli pakko pitää. Pasi oli pirtsakka tapaus, ratsastaessa sai pitää varansa ja jarrut näkyvillä, ettei ori lähtenyt viemään ihan 6-0. Pasi oli kisakenttien ehdoton ykkönen, se osasi koululiikkeitä vaativaan B:hen asti, ja esteitä se ylitti kunnialla reilua metriä. Ori periytti varsoilleen punaisen värin ja hyvän temperamentin, eikä yksikään sen varsoista geenillisesti hermoheikko ole.

​

Isänisä Korvenkaataja oli ylväs ruunikko hevonen, jolla oli tapana diivailla ja vaatia aina parasta. Kossu oli ehkä tallinsa vaikein hevonen, sillä oriille ei kelvannut mikä tahansa käsittely – harjaus vain pehmeimmillä harjoilla, satulan piti olla juuri sopivassa kohdassa ja satulavyö ei saanut olla liian kireällä, muuten ori pisti kaikessa vastaan. Kotikentillä se kulki jotenkuten hyvin, kisapaikalla se pisti ehdottomasti parastaan ja jätti koulukentillä muut kisaajat helposti kylmäksi. Esteillä Kossu ei jaksanut edes yrittää, eikä sille ”sitä oikeaa” ratsastajaakaan koskaan löytynyt, joten ori jäi koulupuolelle kisaamaan. Vaikka Kossu oli ihan hyväkäytöksinen ori, ei se voinut vastustaa tappeluja tammojen edessä – sitä ei voinut tarhata kenenkään muun kanssa, jos tammoja oli näkyvissä.

​

Isänemä Koivulan Killeri oli ravitaustainen tamma, joka jäi hankosidevamman jäljiltä vain unelmaksi. Kun jalka saatiin kuntoon, musta Kili pääsi ratsukoulutukseen jossa sen taidot todella huomattiin. Vaikka sen olisi vielä kärryillekin voinut laittaa, näytti tamma tykkäävän koulupuksutuksesta enemmän. Esteitä sillä ei ikinä oikein voinut hypätä ja jalasta pidettiin erityisen hyvää huolta, eikä tammaa se oikein haitannutkaan. Muutamat kisakaudet Kilin elämässä jäivät lyhyeksi sen jalan vuoksi, mutta hieno kisaheppa se todella oli! Kili käyttäytyi kisapaikoilla ihan yhtä siivosti kuin mitä kotonakin, eikä sen kanssa tarvinnut jännittää vieraillakaan paikoilla.

​

Isänisänisä Sananjalkainen oli tummanrautias 167cm korkea suomenhevonen, joka oli tarkoitus myydä heti syntymästä eteenpäin jalostukseen, mutta koska omistajat ihastuivat pienokaiseen ensimmäisellä sekunnilla, sai Saku jäädä kotiin asustelemaan. Oriista muotoiltiin ensin koulukenttien kuningas, mutta toisaalta Saku oli esteilläkin loistava kaveri. Kasvattajan suunnitelmissa oli ruunata hevonen, mutta sen liikkeet ja luonne saivat kasvattajan miettimään päätöstään, ja hän päättikin antaa Sakun astua muutaman tamman – onneksi, sillä ori periytti varsoilleen hyvät liikkeet ja hyvän työmoraalin, eikä varsat kisakentilläkään viimeisiksi koskaan jääneet.

​

Isänisänemä Joutavainen oli punaruunikko 156cm suomenhevostamma, josta oli todella moneksi! Tammasta näkyi hyviä kisahevosen piirteitä jo ensimmäisillä ratsastuskerroilla, kun tamma ei hermoillut ollenkaan ja se kesti jo silloin ratsastajan pienet virheet. Kasvaessaan Jossu rauhoittui itseasiassa entisestään ja jopa laiskistui, jolloin sitä piti todella aktivoida kotona ja kisapaikoilla, eikä sen kanssa kouluradoista tullut yhtään mitään, puhumattakaan esteistä. Jossu oli kumminkin niin lempeä ja sillä oli suomenhevoseksi hyvin näyttävät liikkeet, joten sillä teetetyt varsat menestyivät emäänsä paremmin tyyli- ja aikaluokissa.

​

Isänemänisä Koivulan Leino on rasittava, laiska ja ärsyttävä kulomusta 160cm suomenhevosori, jonka käsittelyyn vaadittiin paljon pokkaa ja huumorintajua. Lennu ei päästänyt ketään helpolla niin käsiteltäessä kuin ratsastaessakaan, ellei se etukäteen tiennyt, ettei käsittelijä todellakaan anna sen pelleillä. Omille tutuille ori oli hyvinkin miellyttävä, mutta tuntemattomia Lennu testasi ja vei täysin 6-0. Kisakentillä ori ei ollut koskaan supermenestyvä, sillä se oli hitaasti heräävä yksilö ja esteille sitä oli turha viedä ilman puolen tunnin verryttelyä. Lennu oli hauska tapaus joka tapauksessa, joten sen jalostamista ei mietitty kahdesti. Olihan se rakenteeltaan erinomainen ja se pärjäsi näyttelyissä melkein muita kotitallinsa hevosia paremmin.

​

Isänemänemä Viehätys oli erityisen kaunis ja siro vaaleanrautias, 150cm suomenhevonen, joka oli ehdottomasti omistajansa silmätikkuna kahden muun hevosen keskellä. Viiva asui kahden shetlanninponin kanssa, joten tamma oli ainoa, joka pääsi kisaamaan aktiivisesti ja edistymään elämässään, ja siitä tulikin yllättävän ”laadukas” hevonen. Tamma oli mahdottoman hyvä kisahevonen ja suoranainen rusettihai, eikä se kaihtanut uusia tilaisuuksia tai tapahtumia – Viivistä oli samalla mahtavaksi emäksi.

​

Marjan emä Verenmaku, kaunis raudikko, ei pitänyt ihmisiä oikein minkäänarvoisina. Tamma vaikutti kiltiltä ja helpolta, mutta oikeastaan se oli hyvin välinpitämätön ihmisiä kohtaan ja vaikeissa tilanteissa tammaa ei kiinnostanut ollenkaan kenen yli se jyräsi. Mari oli harvoin kiukkuinen eikä se vihainen ollut, mutta ei se mikään miellyttävä hevonen ollut. Tamma oli silti ihan kelpo ratsu, vaikka se yleensä saneli tehtävät ja tekemiset – ei sitä voinut kukaan komentaa. Mari loisti esteillä ja saattoi jopa joskus kuunnella ohjeitakin, koulupuolella se ei koskaan menestynyt välinpitämättömyytensä vuoksi. Kun Mari sai ensimmäisen varsansa, tamma pehmeni ihmisillekin enemmän ja loppujen lopuksi siihen uskalsi lapsetkin koskea pelkäämättä kiukkuisia korvienheilahduksia.

​

Emänisä Verestävä oli geenillisesti hieno hevonen, mutta luonteeltaan raudikko oli suorastaan hupsu. Se oli komea ja jykevä, mutta toisaalta hyvin ruunamainen ja helppo käsiteltävä, eikä ollenkaan missään tilanteessa orimainen. Veikko oli hilpeä hevonen, joka harvoin oli edes allapäin – yleensä vain kipeänä. Ratsuna se oli kevyt ja sulava, mutta ei sitä ollut helppo ratsastaa, sillä intoa riitti! Ilopukkeja lenteli milloin sattuu ja hevonen saattoi nousta pystyynkin jos kovin iloisella tuulella oli, eikä sitä sen vuoksi viitsinyt kisakentillekään viedä. Kotona se toimi oivallisesti ja periytti jälkeläisilleen ihan näyttävät liikkeet.

​

Emänemä Vieno-Vire oli ujo ja herkkä suomenhevostamma, joka arkoi uusia tapahtumia ja ihmisiä, vaikka se ei pakokauhuun koskaan sortunut. Vire oli simppeli hevonen, sille riitti päivittäinen hoito ja ruoka, eikä se kerännyt esim. ylimääräistä energiaa vapaapäivistään – kunhan se sai vain joka päivä jonkin verran huomiota. Ratsuna oli hyvin vaatimaton, ei osannut helpon B:n tehtäviä pidemmälle, eikä Vire oikein esteistä perustanut, yleensä vaan pelkäsi niitä. Ensimmäisten varsojensa jälkeen Vire reipastui ja viimeisinä elinvuosinaan uskalsi jopa höristä tuntemattomille ihmisille.

 

Emänisänisä K.R. Kivulias oli tummanruunikko 160cm suomenhevosori, joka oli hieman kumma tapaus. Ori oli joka päivä kuin eri persoona, eikä mihinkään voinut varautua Keijon kanssa. Ori pidettiin kotitallillaan vain siksi, että se oli näyttävä ja paras mahdollinen ratsu, eikä se jättänyt oikeastaan ketään kylmäksi. Kun siitä ensimmäiset varsat jalostettiin ja huomattiin, ettei arvaamaton luonne ollut periytyvä piirre, uskallettiin sen jalostamista jopa jatkaa, sillä varsoista tuli yksilöitä, joilla oli kaikilla todella kirkas tulevaisuus.

​

Emänisänemä Soitellen Sotaan oli nimensä ansainnut, sillä punarautias liinaharjainen 155cm tamma oli täysin peloton hevonen, jonka selkään uskalsi istuttaa kenet tahansa. Sointu oli helppo ja kaunis hevonen, ja niin sanotusti täysin pomminvarma kaveri. Se ei säikkynyt juuri mitään ja kylmäpäisesti hyppäsi pelottavienkin esteiden yli epäröimättä! Sointu oli mitä parhain kisakaveri, vaikkei tamma kovin hyvin koskaan pärjännytkään. Se hätiköi helposti askeleidensa kanssa ja vaati ratsastajaltaan paljon, jotta ratsastuksesta tulisi yhtään mitään. Sointu oli silti kotitallillaan melkein kaikkein suosikki ja sen liikutusvuoroista suunnilleen tapeltiin.

​

Emänemänisä Suhteellisen Siro oli vaaleanruunikko 158cm korkuinen suomenhevosori, jolla oli persoonaa vaikka muille jakaa. Sirre oli vain kokeneiden käsiteltävissä, sillä ori saattoi innostuessaan pomppia ja loikkia ja hyppiä jopa pystyyn, eikä sitä voinut oikein riuhtoa alas, sillä siitä ori innostui vaan enemmän. Sirrellä oli tapana esittää hurjaa muiden hevosten edessä, mutta esimerkiksi yksin tallissa ollessaan se oli hiljainen ja mieluisa kaveri. Ratsuna se ei ollut näyttävin tai edes rennoin, mutta se pärjäsi kisoissa ihan tarpeeksi hyvin.

​

Emänemänemä Sokerikas oli hiljainen punarautias 150cm tamma, joka oli miellyttävä ja helppo hevonen. Sokru asui alun perin ratsastuskoulussa, josta se myytiin tamman surustuessa eteenpäin yksityistallille, koska sitä alkoi stressaamaan suuri hevosporukka ja vaihteleva ihmismäärä. Tamma hermostui muutonkin jälkeen ratsastaessa herkästi, joten varsinaista kisakonkaria siitä ei koskaan saatu. Sokrulla teetettiin muutama varsa elämänsä aikana, koska se oli silti hieno tamma, ja sen varsoista tuli ihan yhtä hyviä kuin tammasta itsestään.

​

​