Riekontorppa

Taunon isä Taivaan Vallat oli punarautias pienhevosori suurella sydämellä, mutta melkein yhtä suurella egolla. Tauno on isältään Tahvolta perinyt huonot käytöstavat, jotka on ollut kummaltakin vaikea kytkeä pois. Pieni punainen hevonen oli eittämättä hyvin rasittava tapaus, mutta taitava se kyllä oli – se hevonen osasi kotona kouluasiat paremmin kuin hyvin, ja kisakentillä se pisti parastaan ja osasi jopa käyttäytyä. Tahvolla oli joustavat ja näyttävät liikkeet, joiden avulla siitä tuli kyllä kisapaikkojen suosikki. Tahvo kuoli ähkyyn monen vuoden täydellisen palveluksen jälkeen.

​

Isänisä Valdemar on hevoskokoinen kulomusta ilmestys, joka periyttää vahvasti ilkeän ja haastavan luonteen jälkeläisilleen, ja aina mietittiin miksi sitä edes jalostukseen tarjottiin. Totuus kumminkin on se, että Valto periyttää samalla kerralla näyttävät liikkeet, joissa on helppo istua mukana ja hyvän kestävyyden. Juoksemiseen Valto ei koskaan soveltunut, vaikka senkin isä oli aikoinaan ravurina toiminut. Tämä ori ei kuitenkaan suhteellisen kevyttä rakennettaan periytä, harmi, sillä Valtosta on niin esteille kuin koululle muotonsa vuoksi.

​

Isänemä Tasan Sata on hurmaava musta tamma, joka yritti periyttää luonnettaan, mutta kaikille seitsemälle varsalleen siltä tuli enemmän tamman ulkonäköä. Tamma ehti olla jalostuskäytössä monituista vuotta kotitallillaan, kunnes sen viimeisimmälle varsalle tuli jostain omituisesta syystä maksavaivoja, ja tamma siirrettiin hoitamaan kisahevosen virkaa. Sadulla ei ole yhtä näyttäviä askeleita kuin sen sukulaisilla muilla on, mutta tammalla on hyvä työmoraali ja se jaksaa puurtaa vaikka tuntikausia. Kisapaikoilla Satu on todellinen teräshermo, ja se tuntuu toimivan kisoissa paremmin kuin kotona. Tamma on kahminut estepuolella itselleen monta ykköspaikkaa melkein yrittämättä, ollessaan melkoinen automaattihevonen.

​

Isänisänisä Käpylän Hektor oli valloittava komistus. Mustanruunikko, noin 150cm korkea ori oli ehkä temperamenttinen, mutta se oli Käpylän tallin helpoin ori käsitellä. Hektis oli hyvin reipas yksilö, mutta ongelmia se ei turhasta aiheuttanut. Hektor oli komea, taitava ja suoranainen viilipytty, mutta kisakentillä se ei menestynyt sen vuoksi, että se pyysi kisakentillä ratsastajaltaan enemmän kuin kotona, joka johti yleensä hylkyyn kun Hektor päätti, että ratsastaja ei osaakaan mitään ja rupesi kulkemaan pää pilvissä ja ihan omien sääntöjensä mukaan. Hektorista yritettiin saada taitajaa vaikka mihin, sitä tarjottiin ravuriksikin, mutta sekin hanke lopetettiin, kun ori hermostui raveissa yllättävän herkästi. Kotona ori oli kumminkin lempeämpi ratsastettava, joten se päätettiin jättää pelkästään jalostuskäyttöön. Hektor yritettiin saada kantakirjaan, mutta sielläkään ori ei osannut käyttäytyä.

​

Isänisänemä Ällis-Tytti oli lempeä pienhevoskokoinen liinaharjainen raudikko, joka vaati jokaiselta ohikulkijalta paljon huomiota. Tyttö oli aina-iloinen tapaus, jonka happamat päivät olivat harvassa ja silloinkin tamma saattoi vaan hörähdellä normaalia vähemmän. Ratsuna Tyttö ei kummoinen ollut, se osasi kaikki helpot koululiikkeet ja hyppäsi vajaata metriä, mutta ei se mitenkään ”tyylikäs” hevonen ollut. Se ei aina ollut koulukilpailujen mahtavin hevonen, mutta kyllä se toi mukanaan ykköspalkintoja ja muita sijoituksiakin, jos siltä osasi pyytää oikeita asioita.

​

Isänemänisä Jotain Uutta oli vajaa 145cm pienisuuri ruunikko tapaus, jolla oli tapana käyttäytyä hyvin räväkästi. Uuno kiivastui pienistäkin asioista ja käyttäytyi aina todella orimaisesti, joka vaikeutti sen käsittelyä aika lailla. Ratsuna Uuno oli hyvin vaikuttava, suurin askelein se ravasi tiensä kaikkien sydämiin, vaikka se ei mikään helpoin koskaan ollutkaan. Sen kanssa piti tulla suuri ahaa-elämys, jotta sen kanssa pystyi ratsukkona toimimaan. Uunon saapuessa kisakentälle salamavalot räpsyivät tauotta, sillä pienestä koostaan huolimatta oriherra oli lumoava ja komea yksilö, josta useimmat varsan halusivat luonteesta huolimatta. Onneksi Uuno ei luonnettaan kovin vahvasti koskaan periyttänyt, vaan jätti varsoilleen yleensä todella hyvät liikkeet ja työmotivaation.

​

Isänemänemä Vimpelin Perijätär oli perinteinen suomalaistamma, josta ei koskaan mitään suurta tullut hermoilunsa vuoksi. Pertti oli pienisuuri 147cm kokoinen musta hevonen, joka ei kyllä ketään kylmäksi jättänyt. Tamma oli kylmänviileä hoidettaessa, mutta työskentelyn Pertti taitoi todella hyvin. Tamma oli kevyt ratsastettava, eikä se ottanut nokkiinsa mistään suuristakaan virheistä, joten se soveltui kenen tahansa alle. Pertti toimi kaikki ratsuvuotensa nuoren tytön hevosena, joka sillä sitten loppujen lopuksi päätyi kisaamaan suuriinkin este- ja koululuokkiin. Kun Pertti alkoi hermoilemaan kisapaikoilla vuosi vuodelta vaan enemmän, sillä päätettiin teettää yksi yhtä hieno hevonen jälkeläisekseen – ja sen siitä saikin.

​

Taunon emä Taijan Vekslaus oli tallinsa hienoin ja parhaiten pidetty tamma, joka ei välttämättä lempein yksilö ollut, mutta upea senkin edestä. Vera oli tasainen ja simppeli hevosen kokoinen kulomusta, joka tykkäsi rauhallisesta menosta. Se oli kova halailija, mutta erityisen kiivas huonoina päivinään, joita sattui olemaan enemmän kuin usein. Vera tiesi omat rajansa, mutta hoitajien rajoja se testaili päivittäin, oli sitten tuttu ihminen tai ei. Tämän tamman varustamiseen tarvittiin aina useampi henkilö ja kisapaikoilla tamma teki varustamisesta vielä kahta suuremman show’n. Kentällä se oli kuitenkin hyvin helppo, ja se oli enemmän koulupainoitteinen kuin estehevonen, sillä Veralle ei pieniin aivoihin mahtunut hyppäämisen idea, tekniikka tai edes tyyli. Vera kammoksui erikoisesteitä, joten helpointa oli jättää tamma kouluhevoseksi. Veralla oli lennokkaat liikkeet, mutta suomenhevosen tapaan sillä oli todella vahva ravi, ja se olisi varmaan ravuriksikin sopinut, jos se ei olisi vihannut muita hevosia todella vahvasti.

​

Emänisä Vinksin Vonksin oli reipas tummanruunikko ori, joka harvemmin joutui vaikeuksiin. Se hurmasi niin ulkonäöllään kuin luonteellaan ja liikkeillään, mutta eipä se oikeastaan ratsuna mikään erikoisen hyvä yksilö ollut. Vonkale oli vähän vaikea ratsastettava, koska sillä oli tapana suoraan sanoen kiukutella vääristä avuista. Ori saattoi pahimmassa tapauksessa nousta pystyyn, mutta ainakin sillä oli siihen sopiva tasapaino. Kun Vonkaleen antoi hetken rauhoittua, se malttoi taas kuunnella apuja. Suoranainen diiva se kyllä osasi olla, ja väärän ratsastajan kanssa sillä ei kyllä kisapaikalle viitsinyt ilmestyä. Ori imi kisapaikalla egoonsa vain lisää, joka oli katsojille hyväksi. Tällöin Vonkale pisti todella parastaan ja silloin se saattoi antaa anteeksi ratsastajan pienimmät virheet.

​

Emänemä Taijan Aito Ja Oikea oli mustanruunikko pienhevostamma, joka oli Taunon muuhun sukuun verrattuna todellinen enkeli. Aira oli ratsastuskoulun tuntihevosena, jossa se menestyi oikein hyvin. Tamma oli luonteeltaan hyvin lempeä ja rauhallinen, josta syystä se soveltui ratsastuskoululle mitä parhaimmiten. Kasvattaja kumminkin halusi Airasta jonkinmoisen jälkeläisen, jospa siitäkin tulisi yhtä kiltti ja mukava, oltiinpa tässä taas väärässä. Airan oli tarkoitus olla tasoittavana tekijänä, kun se astutettiin temperamenttisen hevosen kanssa, mutta ketuilleen meni. Aira kävi ahkerasti ratsastuskoulun tuntien lisäksi seurakisoissa ja sattumalta se haluttiin viedä testaamaan taitojaan ”oikeisiin kisoihin”. Sielläkin tamma pärjäsi mallikkaasti, mutta ei siitä kenenkään omaa kisahevosta koskaan tullutkaan.

​

Emänisänisä Kuin Riivattu oli tummanrautias 150cm korkuinen hevonen, joka varsana oli suoranainen peto. Rivolla oli pahoja tapoja vaikka muille tapaa, vaikka niitä yritettiinkin siltä kitkeä pois. Aikuistuessaan ori kuitenkin rauhoittui ja oli aloittelijoidenkin käsiteltäessä, kunhan selkään vain nousi kokeneita ja henkisesti valmistautuneita ratsastajia. Rivo oli kisahevosista paras, se suoritti estekisojen aikaluokat tyylillä ja sai useimmiten ykköspalkintoja, sillä sen uran aikana ori ei koskaan pudottanut yhtäkään puomia tai edes kieltänyt. Kotikentillä sillä oli kumminkin paljon ongelmia ja se haastoi riitaa ratsastajan kanssa, joten Rivoa kutsuttiin show-hevoseksi, koska kisapaikoilla se muuttui täysin.

​

Emänisänemä Vailla Vaikeuksia oli ruunikko 146cm pienhevostamma, joka oli todellinen neiti isolla N:llä. Se ei varsinaisesti kiivastunut tyhjästä, mutta sen kanssa piti olla todella varovainen. Kun Viljaa komensi, tamma veti isoimman herneen lähistöltä nenään ja aloitti diivailun, jolloin sen kanssa saattoi luovuttaa ja antaa olla – niin sen kanssa vain selvisi. Diiva-Vilja oli kuitenkin tallinsa helpoin hoidettava, koska se nautti aina saamastaan huomiosta ja se suorastaan nuokkui harjauksen ajan. Viljan varustaminenkin sujui aina hyvin, mutta selkään oli vaikeampi nousta, kun ruunikko tamma juoksi aina alta pois. Vilja oli kuitenkin helppo ratsastettava, kunhan ei ollut räväkkä antamaan apuja ja Viljan kanssa oli lopulta helppo tulla toimeen. Kisakenttien kuningatarta Viljastakaan ei kyllä tullut, mutta ainakin se yritti jokaisissa kisoissa parhaansa ja vielä siihen päälle. Se kumminkin menetti keskittymisensä nopeasti, jolloin se rupesi kompuroimaan ja unohti mitä sitä pitikään tehdä.

​

Emänemänisä Nellin Seikkailija oli hevonen, josta kukaan ei oikein saanut selkoa. Se oli hyvin orimainen 155cm punaruunikko hevonen, jolla oli asennetta, vauhtia ja voimaa. Sitä ei oikein kenelle tahansa voitu hoidettavaksi luovuttaa, vaikka se olikin hyvin hurmaava tapaus. Tammojen läheisyydessä Nakki ei ollut koskaan hiljaa, vaan se halusi kaiken huomion itselleen. Taluttaessa se lähti raahaamaan ketä tahansa perässään, kun ei sitä kenenkään ihmisen huutelut kiinnostaneet. Nakki oli ratsuna hyvin näyttävä ja se oli todellinen liikkeiden kuningas, vaikkakin siltä sai pyytää paljon, ennen kuin se suostui kulkemaan oikein päin. Ori oli kevyt hevonen niin edestä kuin takaa, välillä vähän turhankin. Kisoissa Nakki ei kuitenkaan koskaan esitellyt sivuhyppyjään ja Derbi Sendan voittavia keulimistaitojaan, vaan ne ori jätti kotiin.

​

Emänemänemä Taika-Ella oli supersuloinen ruunikko 144cm pienhevonen, joka oli suoraansanottuna arin mahdollinen pienenä varsana. Rohkeutta se keräsi itseensä aikojen saatossa ja viimeiset vuotensa se eli säikkymättä yhtään mitään. Tammaa oli täysi työmaa kouluttaa ratsuksi, kun se aina pelkäsi jotain niin suuresti, että työskentely oli vain pakko jättää kesken ettei tamma saisi hermoromahdusta. Tämän takia Ellasta ei koskaan edes kisahevosta tullut, mutta ainakin se viimeisinä vuosinaan pystyi hyppäämään esteitä jo melkein metrisenä ja taitoi kaikki helpot koululiikkeet!